keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Inttiajat in memories


Ajatuksemme ovat kaikkein tärkeintä.
Meistä tulee sitä mitä me ajattelemme.
Nyt se on sitten ohi. Näin kai voisi sanoa. 1/13 -saapumiserä ei kuulemma kotiudu koskaan, niin kuin meille jaksettiin sanoa. No, nyt on kotiutunut jo kuuden kuukauden miehet kyseisestä saapumiserästä ja nyt saatiin sivistyksen pariin yhdeksän kuukauden miehet. Uskomatonta, mutta totta.

Kun miettii menneitä päiviä, vai pitäisikö sanoa aamuja, mieleen muistuu monenlaisia muistoja. Haikeutta on aistittavissa – luonnollisesti. Vaikka armeija ei sinällään antanut minulle mitään, se loppujen lopuksi antoi aika paljonkin. 7. tammikuuta portista sisään astui aika erilainen ihminen kuin nykyisin, 18. syyskuuta viimeisen kerran portista astellut korpraali Järvenpää. On vaikea sanoa, olisinko muuttunut ikinä näin paljon ihmisenä yhdeksän kuukauden aikana siviilissä kuin olemalla armeijassa. Epäilen, etten olisi.

Sinällään kun ajattelen, miten oikein yhdeksän kuukautta muutti minua, niin muutos on valtaisa. En kuitenkaan suostu allekirjoittamaan väitettä, että armeija tekisi pojista miehiä. Jos näin olisi, haluaisin pysyä poikana. Kaiken sen pelleilyn määrä, jota mieleen tulee, on sellaista, mikä ei tee pojasta miestä - ainakaan oman mieskäsitykseni mukaan.

Kaikkea muuttumisestani en toki halua jakaa, mutta joitakin muutoksia ehkä. Ennen kaikkea opin tuntemaan itseni paremmin. Opin tuntemaan vahvuuksiani – ja heikkouksiani. Suurta muutosta on tapahtunut myös ajattelussani: koska tunnen itseni nykyään niin paljon paremmin kuin ennen, on luonnollisesti luottamukseni itseeni kasvanut. Olen löytänyt – ainakin jokseenkin - sisimpääni, nähnyt sen  kovempien hetkien aikana, helpompien ja ketutuksen hetkenä ja todennut, että olen kohtuullisen hyvä tyyppi. Oikeasti, harva antaa arvoa itselleen ja omalle persoonalleen – hyvällä tavalla, ei narsistisesti. Voin sanoa nyt intin käyneenä, että onnesta olen kokenut ne asiat elämässäni, jotka olen kokenut ja nähnyt. Onnesta olen syntynyt siihen perheeseen, niille vanhemmille, tähän maahan. Onnesta minulla on ollut sellaiset sisarukset, sellaiset kaverit. Onneksi olen sellainen kuin olen, oman elämäni oma sankari. En ajatellut ennen näin. Ennen annoin arvon pitkälti vain muille ihmisille, enkä pitänyt itseäni oikein minään. Ajattelin, että heidän elämänsä on paljon parempaa kuin minun. Nyt palettiin on tullut oman itsensä arvostaminen. Nyt olen avoimempi uusille ajatuksille, uusille ihmisille, uusille haasteille. Ennen kaikkea, uskon tulevaisuuteen taas - ainakin ajoittain.

Pidin puheen heinäkuun saapumiserän tervetulojuhlassa VMTK:n puheenjohtajan ominaisuudessa. Totesin puheessa, että harvoin siviilissä tulee koettuja yhtä paljon ja niin lyhyessä asioita kuin armeijassa. Viikot siviilissä ovat arkea, todellisuutta. Harmaata sellaista – ainakin usein. Isäni jaksoi aina muistuttaa minua tästä. Intissä asiat tulee ottaa kokemuksina, seikkailuina. Eihän se siltä tunnu, mutta loppujen lopuksi se on ja oli juuri sitä. Kokemuksia omista voimavaroista, seikkailua metsän siimeksessä. Enpä ollut ennen inttiä nukkunut teltassa; nyt olen viettänyt maastossa lähemmäs 40 päivää. Kokemuksia? Kyllä.

Armeija-aikana tutustuin myös varusmiesten etujärjestötoimintaan, varusmiestoimikuntaan ja sitä kautta Varusmiesliittoon. Aika huonoissa kantimissa homma on, kun miettii kuitenkin, kuinka paljon voimavaraa olisi takana parhaimmillaan meillä, varusmiehillä. Noin 25 000 varusmiestä suorittaa vuosittain palveluksen, reservin koko on päälle 300 000 taistelijaa tällä hetkellä. Miten näin ”merkittävillä” henkilöillä voi olla niin huono asema sosiaalisesti tässä yhteiskunnassa? En jaksa alkaa politikoida, mutta näen edelleen varusmiesten aseman heikkona. 

Jo ennen armeijaa pidin Suomen puolustusta aika huterana. Pidän sitä edelleen, enemmän nyt, kun armeija on käytynä. En usko, että pärjäisimme millään sotatilanteessa. Valitettavaa se on, mutta kyseisen kokemuksen tuoman faktan jakaa useat varusmiehet. Siksi toteankin, että yhteistä puolustusta on mietittävä ja lopetettava täysin väärä puolustuspoliittinen jargoni. Pyhä lehmä, sitähän asepalvelus ja Suomen armeija on. Nato? Miksi ei. Pohjoismainen puolustus? Miksi ei. Euroopan yhteinen puolustus? Miksi ei. Mä ainakin haluan liittyä. Mä ainakin haluan Suomeen ensimmäistä kertaa järkiperäisen keskustelun aiheesta. Lyödään faktat pöytään, ei jaksa tunteilla historialla ja faktoilla, jotka eivät aina pidä edes paikkaansa. Uskoisin, että aika monen mielipide muuttuisi. 

Nyt lähden suorittamaan opiskelujani. Kauppatieteellisessä toistaiseksi ollaan, ekonomiksi pitäisi valmistua. En tiedä, onko tämä ”se” juttu minulle. Tiedän kuitenkin, että intin käyneenä olen entistä luottavaisemmin matkassa elämän tiellä. Kiitos siitä, Suomen Puolustusvoimat.

Haluan myös kiittää kaikkia heitä, joiden kanssa vietin aikaa kuluneiden kuukausien aikana. Aika huikeita tyyppejä ootte, ja jotkut eivät luonnollisesti ole - kai senkin saa tunnustaa? Pitäkää lippu korkealla!

Unelmien toteuttaminen tekee elämän mielenkiintoiseksi.”

PS. Kuten intin aikana jaksoin todeta, nyt siviilissä nähdään, ketkä on oikeasti niitä kovia jätkiä ja johtajia. Valitettavasti porttien sisällä tehdyt asiat eivät merkitse enää mitään. Pelleilyt ovat ohi, tervetuloa todelliseen maailmaan. Siihen missä voi kyseenalaistaa, ilmaista oman mielipiteensä. Niinhän tämä yhteiskunta menee eteenpäin ja on aina mennyt historian aikana; kyseenalaistamalla. Vaihtamalla huonommasta parempaan. 

Ajattelin, että voisi kirjoittaa joitain ajatuksia ylös yleisestä maailman meiningistä tulevaisuudessa. Saa nähdä, tapahtuuko näin. Palaillaan kuitenkin!: )

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Aika kultaa muistot?

Aamuja on ehtinyt kulua sen verran, että on pakko herätellä blogi takaisin henkiin. Vieläpä yleisön pyynnöstä. Aloitetaan saapumiserän 2/13 -tulojuhlassa pitämästä puheestani, joka puhtaaksi kirjoitettuna näytti jokseenkin tältä. Tosin otin aika lailla "vapauksiakin" flown tullessa päälle. 

Herra Eversti, henkilökunta, hyvä sotilaskodin väki, kaikki varusmiehet ja etenkin alokkaat. Tervetuloa tänne sotilaskodin kanssa yhteistyössä järjestettyyn alokkaiden tulojuhlaan!

Olemme tällä hetkellä paikassa, joka on teille uudet alokkaat vielä täysin uusi tuttavuus. Olemme sotilaskodissa. Tämä paikka tulee teille yhtä tutuksi kuin armeija-elämä tulevien kuukausien aikana. Samalla tästä paikasta  muodostuu varmasti yksi tärkeimmistä rentoutumispaikoistanne täällä armeijassa oman rakkaan punkkanne lisäksi. Vielä se punkka ei ehkä teistä tunnu siltä kovin rakkaimmalta ja parhaimmalta paikalta levätä, mutta eipä aikaakaan, kun se on sitä. Niin meillekin, edellissaapumiserän varusmiehille, on tapahtunut.

Alokkaat, edessänne on varmasti yksi elämänne ikimuistoisin vaihe. Olette alkutaipaleelle tapahtumasarjaa, jonka tulette muistamaan tavalla tai toisella lopun elämäänne, joko hyvällä tai huonolla. Toivottavasti hyvällä tavalla. Tämä on elämänkohta, jonka myös isänne, isoisänne ja niin edespäin ovat kokeneet. Todennäköisesti myös sisaruksennekin. 

Tulette oppimaan tulevien viikkojen ja kuukausien aikana paljon uusia asioita, tulette kokemaan täysin uudenlaisia hetkiä, täysin uudenlaisia tunteita niin henkisesti kuin fyysisesti. Se ei tule varmasti olemaan aina helppoa. Omasta ja monien tuhansien muidenkin varusmiesten kokemuksen äänellä voin sanoa, että kyllä ihminen tottuu vain kaikenlaiseen – myös tähän. Joten mikäli alku on tuntunut vaikealta, älkää luovuttako. Jatkakaa eteenpäin. Mielestäni hyvä aforismi hetkille, jolloin teistä tuntuu vaikealta on seuraava: ”Maybe strong is what you have left, when you have used up all your weak.”

En tiedä, kultaako aika todella muistot, mutta siltä todella vaikuttaa, kun miettii omia jo koettuja aamuja varusmiespalveluksessa. Kovinkaan huonoja muistoja ei tarvitse jakaa ja puhun rehellisesti nyt totta, ja nekin muistot, jotka häilyvät mielessä kovempina koettelemuksina, ovat voimavara, josta on tulevaisuudessa hyötyä.

Nauttikaa palvelusajastanne, aivan oikeasti. Päiviä teillä on edessä vielä kovin paljon, mutta niihin mahtuu niin kovin monia hetkiä, jotka tulette muistamaan koko loppuelämänne. Armeijan arki saattaa tuntua raskaalta, mutta miettikää, kuinka paljon tulette kokemaan unohtumattomia asioita täällä. Harvoin viikossa tulee koettua yhtä paljon siviilielämässä kuin täällä armeijassa. Siviilissä teillä on edessänne tavallinen arki. Lisäksi muodostatte ehkä jopa elinikäisiä ystävyyssuhteita palvelusaikanne aikana. 

Ystävät, kokemukset ja koko palveluskokonaisuus ovat henkilökohtaisella tasolla arvostettava ja mittaamaton talletus jatkoa ajatellen. Vanhempana on varmasti mukava muistella varusmiesaikaisia toilailuja. Kun joskus tulevaisuudessa kotiutuminen koittaa, moni teistä jää varmasti kaipaamaan tätä paikkaa. Käyttäkää jokainen hetki siis hyväksy palvelusajaltanne. Jokainen voi teistä myös vanhempana ylpeänä todeta palvelleensa maineikkaassa ja arvostetussa Kauhavan Lentosotakoulussa, jossa teistä kasvoi isänmaatamme arvostavia kunniallisia miehiä ja naisia, rajojemme puolustajia.

Haluan vielä antaa yhden mietelauseen varusmiespalvelustanne ja yleensä koko elämäänne varten: Se menee näin: "Kyky on se, mitä pystyt tekemään. Motivaatio määrää sen, mitä teet. Asenne ratkaisee, kuinka hyvin teet."

Lopuksi haluan kiittää Kauhavan sotilaskotiyhdistystä, joka mahdollisti tämän tilaisuuden järjestämisen.ja Varusmiestoimikunnan puolesta toivotan kaikille hyvää ja antoisaa tulojuhlaa sekä palvelusaikaa.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Möttönen nielee perkelettä, urheilija nostaa puntteja

Valmistelin pääosin tämän kirjoituksen jo p-kaudella. Nyt asiaan on jo tullut etäisyyttä, ja ehkä onkin parempi, että kirjoitin tämän nyt vasta. Väitteitä on monia, itse keksisin vastaväitteen moniin, mutta kirjoituksen pituuden vuoksi en viitsi niitä alkaa jauhamaan. Kommentoikaa te.

Paljon on ehtinyt skappareita lähteä eläkkeelle siitä ajasta, kun Suomen kultajuoksija Lasse Virenin toteamus, että armeija teki hänestä urheilijan, olisi totta. Legendoja urheilijoiden tarinoista armeijassa riittää. Esimerkiksi legenda on, että ralliautoilun maailmanmestari (1981) Ari Vatanen oli niin vähän aikaa armeijassa, ettei ehtinyt kertaakaan vaihtaa lakanoita. Tositarina sen sijaan on, että 1980-luvulla Urheilukoulun tennisryhmä oli niin väsynyt, että nukkuivat harjoitusvuoronsa tennishallissa ja jäivät tästä kiinni kouluttajalle.

Varusmiespalveluksen ja huippu-urheilun yhteensovittaminen ei ole helpoimmasta päästä. Puolustusvoimat on kuitenkin parantanut huippu-urheilijoiden mahdollisuuksia vuosia hoitaa kansalaisvelvollisuus nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Intti on jo liian helppo urheilijoille, kuuluu monen väite. Moni ei  enää vikisemättä niele urheilijoiden helpotuksia - keskustelua on ollut jo vuosia aiheesta. 
Viime lokakuussa eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja vaati pääesikunnalta perusteluja urheilijoiden kevennetylle palvelukselle Lahdessa. Tasa-arvon toteutuminen oli etenkin Pajuojan huolenaiheena. Pääesikunta vastasi helmikuussa 2013: urheilijat ovat nuorison esikuvia, eikä varusmiespalvelus saa olla esteenä kansainväliselle menestymiselle. Tavallinen varusmies, ole hiljaa ja tyydy siis kohtaloosi!
Perusteita nurinaan kuitenkin on: varusmiespalveluksessa on kuitenkin niin merkittävä ero urheilijoiden ja ei-urheilijoiden välillä Suomen varuskunnissa. Lahdessa tämä ero on ehkä merkittävin. Kuuden kuukauden (palvelusmäärä 180vrk, eli ei uudistettu) palveluksen suorittanut sotamies Möttönen saa sotilaskoulutusta noin 120 vuorokautta, vapaata hänellä on noin 60 vuorokautta. Näin kertovat Puolustusvoimien tilastot. Urheilukoulussa palvellut sotamies Urheilija oppii sotataidot keskimäärin 66 vuorokaudessa; kolmanneksen ajasta hän käyttää treenaamiseen ja kilpailuihin. Lomia heillä molemmilla on yhtä paljon.
Möttönen tetsasi, ryömi ojassa, nieli perkelettä, katsoi ylälistaan sillä ajalla, kun Urheilija nosteli puntteja, joi palautusjuomaa ja - toivottavasti - tuuletteli onnistumisiaan kentällä.
Onko tämä oikeudenmukaista järjestelmässä, jossa ei tunneta sanaa yksilö? Puolustusvoimat joutuu sovittamaan muuten niin "tasa-arvoistavan" järjestelmänsä urheilijoiden kohdalla uudeksi. Olisihan se noloa, että esimerkiksi SM-liigatason jääkiekkoilija pitäisi välivuoden armeijan vuoksi - jotta voisi oppia puolustamaan isänmaataan. Toisaalta onhan sekin aika moraalikatoista toimintaa, että NHL-tason jääkiekkoilija ei voi pelata Suomessa kuin vain muutaman kuukauden NHL:n työsulun aikana, jottei omat miljoonat joutuisi isänmaan verotettavaksi. Isänmaalle, joka antoi hänelle koulutuksen, jäähallin, jossa pelata, ja mahdollisuuden harrastaa. Toki on sitä isompiakin syntejä maailmassa.
Jos jätetään Lahden urheilukoulu vähemmälle, niin miten urheilijoita kohdellaan muilla kasarmeilla? Omat kokemukseni rajoittuvat Kauhavan lentosotakouluun, jossa lähes järjestänsä palvelustaan suorittavat tulevat maakunnasta ja ovat urheilijoita, maanviljelijäperheestä tai jonkin muun hyvän syyn vuoksi Kauhavalla palvelemassa. Itse pääsin Kauhavalle urheilun kautta, tosin nyt pidän välivuoden urheilusta loukkaantumisten vuoksi.
Miten Kauhavalla on kohdeltu urheilijoita? Harjoitusvapaat pyörivät heillä hyvin - ainakin näin omin silmin katsottuna -, tuskin montaakaan iltaa on joutunut yksikään urheilija viettämään kasarmilla sen vuoksi, ettei harjoitusvapaa-anomukset olisivat menneet puihin. Vain ensimmäiselle palvelusviikolla eivät harjoitusvapaat pyörineet. Etenkin peruskaudella eli alokasaikana tuntui, että urheilijat jäivät lähes järjestänsä paitsi paljosta: armeijan kaikista v-maisimmasta toiminnasta, eli Kauhavalla p-kaudella päälle tunnin kestävästä sipasta (siisteyspalvelusta), sen jälkeen noin puolen tunnin "ootte ihan perseestä" -jäpistelypalautteesta ja vielä illalla pitkästä iltavahvarista ja pinkka- ja punkkatarkistuksista. Illat olivat kaiken kaikkiaan omasta mielestäni kaikista paskinta p-kaudessa - lukuun ottamatta sitä paria tuntia kun sai olla vapaalla. Tilannetta pahensi se, että välillä jopa kolmasosa joukkueesta oli harjoitusvapailla ja jotkut heistä olivat välillä hankkineet/mokanneet meille kasarmilla oleville taistelijoille rangaistuksen, jonka pitäisi koko joukkue kärsiä illalla, mutta sen kärsii vain "tavalliset taistelijat" joukkueesta - urheilijat olivat urheilemassa tai kotona lepäämässä, jos olivat saaneet treenivapaat mutta treenejä ei pidettykään.
Järjestelmä ei tunnu siis reilulta. Etenkään muiden taistelijoiden mielestä. Miksi tuon ei tarvitse tehdä pinkkaa ja punkkaa koskaan illalla? Miksi se pääsee ennen neljää ja me vasta ennen seitsemää. Miksi se saapuu kasarmille vasta hiljaisuuden laskeuduttua? Miksi se ei joudu kärsimään samaa paskaa kuin me illalla, vaikka se olisi hankkinutkin sen meille omalla töhöilyllään? Näitä kysymyksiä riittää varmasti "perustaistelijoiden" mielessä jokaisessa saapumiserässä.
Fakta on se, että urheilija pääsee armeijasta helpommalla selkeästi kuin "tavallinen" alokas Danonino. Fakta on myös se, että urheilijan kuormitus on aika iso sekä fyysisesti että henkisesti armeijan aikana, sillä samaan aikaan pitäisi hoitaa ja menestyä jotenkin urheilussa ja sit olla armeijassa. Huomatkaa tämä.

Kumpikaan osapuolista ei taida kuitenkaan ymmärtää toistansa täysin: ei-urheilijat ovat kettuuntuneita urheilijoille siitä, että he pääsevät kassulla "helpolla" ja urheilijat ajattelevat, että noilla toisilla vasta helppoa on, koska niiden ei tarvitse murehtia muusta kuin vain palveluksen suorittamisesta. Meillä on treenit ja vielä pitäisi kehittyä - menestyä.
Itse kuitenkin ihmettelen, että jo p-kaudella ero on niin merkittävä näiden kahden eri tasolla olevien alokkaiden välillä. Ja sitten vielä urheilijat järjestänsä palvelevat sen kuusi kuukautta. Helpolta se ainakin näyttää - tuntuuko se siltä? Jos itse urheilisin samalla tahdilla kuin ennen armeijaa, olisi armeija aika todella helvetillistä, sillä urheiluun panostaminen vie niin paljon aikaa. Tällöin ymmärrän urheilijoiden "helpotuksia". Moni muu ei taida ymmärtää.

Mutta haluan kuitenkin kysyä Puolustusvoimilta, kumpi menee edelle, opiskelupaikka vai urheilu? Miksi niin harva pääsee opiskelemaan sen sijaan, että niin usea pääsee urheilun nojalla pois armeijasta nopeammin. Vaikka urheilisi "vain" junioreiden SM-tasolla. Pahimmassa tapauksessa olisi joukkuelajissa ja kuluttaisi penkkiä. 



lauantai 13. huhtikuuta 2013

”Don’t be a menace – be a sivari.”


Palataan sivariasiaan kahden viikon tauon jälkeen. Ilokseni voin todeta, että kyselyitä uudesta kirjoituksesta on sadellut sieltä täältä. Nyt jatketaan samalla aiheella. 

Sivarit törmäävät jatkuvasti aika lailla suuriin ennakkoluuloihin. Meillä kaikilla on lähes yhtäläiset ennakkoluulot heistä: pitkiä tukkia, löysiä kuin räkä paskariu'ulla ja homoksikin heitä tavataan haukkua. Niin… Asia ei taida olla näin yksinkertainen. Joillakin heistä on vahva pasifistinen käsitys, jonka vuoksi he eivät armeijaa käy. Joistakin ei yksinkertaisesti ole armeijaan. Ja jotkut ovat aika viisasta porukkaa. Miten niin viisasta? 

Luin ennen palvelukseen astumistani artikkelin Helsingin Sanomista, jossa käsiteltiin Suomen työmarkkinoita, joissa hyväksikäytetään harjoittelijoita, joiden ammattitaito vastaa jo ammattilaisen tasoa. Yksi esimerkki positiivisessa mielessä oli siviilipalveluksen suorittanut mies, joka oli valmistunut jo korkeakoulutasoiseen ammattiin. Hän oli suorittanut siviilipalveluksen ja työskenteli nyt merkittävässä asemassa suorittamassaan paikassa, jossa oli siviilipalveluksen suorittanut, koska oli saanut jalan oven väliin sivarivuoden aikana. Hänen ammattitaitoaan oli käytännössä ”hyväksikäytetty”, mutta toisaalta tämän kautta hän sai vakituisen työpaikan. Sivarivuosi avasi hänelle käytännössä paikan työelämään hänen opiskelemallaan alalla.


Itselläni toinen mahdollisuus armeijan sijasta olisi ollut aloittaa opinnot heti Vaasan yliopistossa ja valmistua ekonomiksi. Tämän jälkeen olisin voinut suorittaa siviilipalveluksen valtiovarainministeriössä ja saanut jalan oven väliin ministeriöön ja tätä kautta lopulta parhaimmillaan työpaikan. Onnistuneena konseptina hyöty tästä olisi ollut minulle moninkertainen kuin asepalveluksen suorittaminen ja muu kurjuus, mitä se tuo. Olisin saanut opiskelut aloitettua, valmistua nopeasti – yhtä nopeasti kuin naiset - ammattiin, työskennellä ympäristössä, minne aion tulevaisuudessa ehkä sijoittua ja saanut jalan oven väliin ja ehkä työpaikan heti ”kansalaisvelvollisuuteni” suorittamisen jälkeen. Aika paljon enemmän hyötyä olisi ollut kyseisestä suunnitelmasta ja sen toteutumisesta minulle kuin armeijassa olemisesta. 


Edelleen palaan armeijan perusongelmaan: miten se hyödyttää nuorukaista? Tällä hetkellä ei kovinkaan montaa. Kärjistäen hyötyä voi ainoastaan johtajakoulutuksesta. Tai no toki vitutusprosentti kasvaa aika merkittävästi intissä. Ja miehiäkin siellä kuulemma on tehty - joskus ainakin. Samanlainen ”konsepti” – kuin edellämainitsemani - voisi toteutua lääkärin ammatin – ja monelle muulle ammattiryhmälle - lukeneelle, joka työskentelisi terveyskeskuksessa ja saisi myöhemmin työpaikan sieltä. Siviilipalvelus tuntuu aika houkuttelevalta tässä valossa. Eikö tunnukin?

Miksi en siis ryhtynyt tähän toimeen? Suurin syy on se paine, jonka ympäristö luo Suomessa. Sivari on sivari, vaikka voissa paistaisi. Mies ei voi olla mies, jos ei suorita armeijaa. Työmarkkinoillakin sivareita pidetään edelleen alempiarvoisina kuin armeijan käyneitä. Vaikka emme itse sitä ehkä arkielämässä huomaisikaan, niin meillä on aika merkittävä militaristinen ilmapiiri Suomessa. Jokaisesta, miehestä, on tehtävä sotilas tässä maassa.


Itsellänikin on osittain kielteinen kuva sivareista, myönnän sen. Kun alan oikeasti miettimään, mistä se on alkanut muodostua, niin ei se ainakaan konkreettisista kokemuksista sivareiden kanssa ole muodostunut. Myönnetään, on tullut nähtyä pitkä tukkaa ja muunlaisia sivareita. Mutta pääasia kuvasta on muodostunut ympäristön puheista, sivareiden pilkkaamisesta sun muusta vuosien varrella korvakäytävään tarttuneesta desibelistä.


Palaan militaristiseen henkeemme vielä. Suomessa edelleen asepalveluksen suorittamisaste on hyvin merkittävä, vaikka se on laskenut hieman. Suoritusprosentti on jotakin 80 paikkeilla, alle hieman. Koko maailmassakin tälle täytyy hakea vertailukohdetta Israelin ja Pohjois-Korean armeijoihin. Kyseisten meidän tilanne on aika lailla erilainen kuin pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Toisessa on diktatuuri ja toisessa asustaa väestö, jota on vainottu viimeiset vuosisadat ja sen naapurimaat eivät edelleenkään halua kaveerata Israelin kanssa. Silti voimme verrastaa kyseisten maiden ”palvelushalukkuuden” samanlaiseksi kuin tuhansien järvien kotimaamme, jossa uhkakuvat ovat hyvin erilaiset.


Tämä on myös karu tulevaisuus – riippuen toki näkökulmasta, josta asiaa haluaa tarkastella. Jos kaikki miehemme halutaan myös tulevaisuudessa saada armeijaan, vaihtoehdot asepalvelukselle halutaan siis pitää mahdollisimman vähäisinä – ainakin epämieluisina. Toki itse epäilen, että Nato-kortti on lähitulevaisuutta.


Mutta koko ikäluokan sotilaskoulutukselle ei ole kuitenkaan minkäänlaisia perusteita nykyaikana, esimerkiksi hallituksien turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa on todettu jo vuosia, että Suomeen ei kohdistu minkäänlaista sotilaallista uhkaa(!). Lisäksi nykyajan sodat eivät ole massa-armeijoiden rintamasotia, kuten esimerkiksi ne olivat maailmansodissa vuosikymmeniä sitten. Nykyään strateginen sota on kaiken a ja o, äitien äiti. Kybersota on nykyajan sodan ydin: se, joka hallitsee tietoverkkoja, voittaa sodat. Sotaa ei ratkaista miehistön määrällä, vaan tekniikalla. Suomen tulisi(kin) olla yksi maailman kärkimaita tekniikassa, etenkin tietotekniikassa, mikäli haluamme ylläpitää uskottavaa puolustusta. Käsitykseni mukaan kyberosaamisemme on suhteellisen korkealla tasolla tällä hetkellä. Tästä iso plussa Puolustusvoimille. Kyberturvallisuus on osa-alue, mihin meidän on keskityttävä myös tulevaisuudessa sen sijaan, että ummistamme silmämme vain joukkojen määrälle.


Propagandavoitto. Niin kai voisi todeta, kun miettii todellista syytä sotilaskoulutuksen järkkymättömyydelle yhteiskunnassamme, armeijan kyseenalaistamattomuudelle. Ennen kaikkea varusmiespalveluksen aikana armeijalle tarjoutuu huikea mahdollisuus muokata nuorison mielipiteitä haluamaansa suuntaan. 


Pelko siviilipalveluksen suosion huikeasta kasvusta on keskeinen syy sille, ettei sivariaikaa lyhennetä. Vastaväitteenä voidaan todeta, että esimerkiksi ennen 2000-lukua varusmiespalvelusajan kestoja muutettiin lyhyemmiksi, mutta samaan aikaan ei kuitenkaan siviilipalveluksen suosio laskenut. Vaikka siis käytännössä intissä pääsi nopeammin pois, moni halusi edelleen sivariin. Sivarin suosionkasvu nousu on perustunut pikemminkin sotilaallisten uhkakuvien, kylmän sodan päättymisen, ja muutenkin yhteiskunnallisten ajatuksien moniarvoistumiseen.

Sivarin suosionkasvu avittaisi myös armeijaa. Tällöin armeijaan menisi vähemmän miehiä; he vastaisivat realistisemmin miehistötarvetta ja ennen kaikkea heihin olisi enemmän aikaa ja resursseja käyttää. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nykyarmeijamme taistelijoiden varusteet eroavat varuskunnittain toisistaan välillä enemmän tai vähemmän, varusteita ei ole riittävästi, ne ovat osittain vanhentuneita ja kaiken lisäksi yleisesti käytetty taisteluvyömme (M85) kuuleman mukaan on maailman toiseksi paskin. Vain siitä tehty kopio Puolan armeijalle on paskempi. Siitä sitten taistelemaan.

Epäilen, että siviilipalvelusta ei kehitetä tulevaisuudessa. Kehitys tapahtuu pikemminkin armeijassa, mitä on tapahtunut jo kauan, jotta järjestelmä pysyisi suosittuna. Palvelusta on helpotettu jatkuvasti ja tehty "mielekkäämmäksi". Osittani järjestelmän suosion ylläpito on itse Puolustusvoimien onnistumisesta johtuvaa, mutta pitkälti järkkymättömän mene armeijaan -hengen ansiota.

Eri asia on sitten, jatkuuko yleinen asevelvollisuusarmeijamme vielä pitkään. Sanotaanko näin, että yleisen keskustelun pinnan alla kyteen yhä vakavammin otettava Nato-jäsenyys. Tarvitsisimme laajan puolustuspoliittisen keskustelun, jossa Natosta puhuttaisiin kerrankin neutraalisti. Uskoisin, että tuon keskustelun jälkeen monen kansalaisen mielipide muuttuisi jäsenyyden vastustajasta päinvastaiseksi.




perjantai 29. maaliskuuta 2013

Suomen seitsemän vuoden mielipidevangit

Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on 

teeskennelty oikeudenmukaisuus. - Platon
Viime blogikirjoitukseni oli pitkä kuin nälkävuosi. Palautetta tuli, että kaikki eivät jaksaneet lukea sitä täydellisesti. Siksi jaan tämän blogikirjoitukseni kahteen osaan, joista toinen ilmestyy huomenna. Aiheena on siis siviilipalvelus. Tämäkin yhtä lailla tasa-arvoa tukahduttava ilmentymä Suomessa. Kiinnitä kirjoituksessa huomiota etenkin siihen, että Suomessa on ainoa EU-maana ollut 2000-luvulla mielipidevankeja ja siviilipalveluksen kesto voidaan rinnastaa seitsemän vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Meidän kaikkien mielipiteet sivareista ovat varmasti aika lailla kielteisiä. Omakin suhtautuminen on kuin kaksiteräinen miekka. Siitä kirjoitan enemmän huomenna. Mutta nauttikaa ja kommentoikaa! 

Aseistakieltäytyminen ei ole uusi ilmiö Suomessa tai muuallakaan: sen historia ulottuu vuosisatojen päähän. Esimerkiksi jo 1600-luvulla nuorukaiset välttelivät Ruotsin valtakunnan sotaväenottoja, 1900-luvun sortovuosina Suomessa oli laaja aseistakieltäytyjäliike, kun kutsuntoja Venäjän armeijaan boikotoitiin vastalauseena Suomen tuolloisen armeijan lakkauttamisesta. Yhdysvalloissa nuoret piilottelivat Vietnamin sodan aikana 1960-luvulla, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä sotaan. Yhdysvaltain presidenttinäkin kaksi kautta vuosina 1993–2001 toiminut Bill Clinton onnistui välttämään asevelvollisuuden, joka vielä tuolloin oli kaikille pakollinen kuin tämän päivän Suomessa. Yhdysvalloissa yleinen asevelvollisuus lopetettiin Vietnamin sodan jälkeen. Lukuisia muitakin esimerkkejä on toki.

Suomessa aseistakieltäytymisoikeus on ollut voimassa jo päälle 80 vuotta siviilipalveluslain (1931) säätämisen johdosta. Sota-aikana (1939–45) kaikki miehet olivat kuitenkin asevelvollisia. Siitä huolimatta erityisesti jatkosodan aikana noin 15 000 suomalaismiestä siirtyi ”käpykaartiin” eli pakeni liikekannallepanoa piileskellen metsissä, kellareissa tai lähtemällä Ruotsiin. Kiinnijääneet passitettiin vankilaan. Talvisodan henkeä?

Aseistakieltäytyminen ole koskaan mahtunut sotiemme pohjalta rakennettuun kansalliseen sankaritarinaan, jolla edelleen pönkitetään armeijaa tukevaa ”maanpuolustushenkeä”. Kieltäytymiselle on aina haettu perusteita, painavia sellaisia. Sen sijaan kukaan ei ole koskaan kysynyt perusteita, miksi suorittaa itse asepalvelus. Onko sinulla vahva eettinen vakaumus toisen ihmisen tappamiseen vaadittujen taitojen opettelemiseen? On aihetta kysyä, tarvitaanko edes perusteita kieltäytymiselle. Eikö ideaalitilanne olisi, että armeija ja siviilipalvelus olisivat tasa-arvoisia vaihtoehtoja? Viitaten edelliseen kirjoitukseeni, armeijaahan pidettiin 90-luvun tasa-arvokeskustelussa pikemminkin oikeutena kuin velvollisuutena.

Armeijan vaihtoehdot, siviilipalvelus tai vankila, ovat erityisen kohtuuttomia. Siviilipalvelus on rangaistuksen omaisen pitkä ja vaihtoehtona täysin surkea. Tahtoa asioiden kuntoon saamiseksi ei ole Suomessa ollut koskaan: siviilipalvelus halutaan säilyttää rangaistuksena niille, jotka eivät kurkkusalaattiin halua pukeutua.

Sivareihin suhtaudutaan nuivasti, eikä se ole oikeastaan vaihtoehtokaan monelle ympäristön - perhe-, suku-, kaveri-, työ- ja muun piirin - painostuksen vuoksi. Sivareita ylenkatsotaan ja pidetään lintsareita yhteiskunnassamme, vaikka he tekevät 13 kuukautta täysin palkatonta työtä yhteiskunnan hyväksi - esimerkiksi vanhainkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa - siinä vaiheessa, kun tytöt viettävät välivuotta kierrellen maailmaa esimerkiksi tai nostaen vaikka sotkun luukulta rahaa. Toki moni naisista aloittaa myös opiskelun heti tai on työelämässä. Pääpointti on kuitenkin, että nainen ei koe samanlaista halveksuntaa kuin siviilipalveluksen suorittanut mies. Miten siviilipalveluksen suorittanut mies voi olla huonommassa asemassa yhteiskunnassamme kuin armeijaa käymätön nainen, joka on samaan aikaan, kun tämä mies on tehnyt työtä ilmaiseksi yhteiskunnalle, elänyt täysin vapaata elämää. Toinen on perustuslain - tasa-arvon kannalta - epäkohdan vuoksi pakotettu vuodeksi valtion hoiviin. Omituista tasa-arvoa, sanon minä. Työelämässä armeijaa käymätöntä miestä syrjitään verrattuna armeijan käymättömään naiseen. Naiselle armeijan käynti on pelkkää plussaa. Miehen suorittama asepalvelus on vain perusjuttu. Mitä tasa-arvoa tämä on?

Irvokkain jäänne kansalaisvelvollisuudessamme on vankilaan passittaminen totaalikieltäytyjien kohdalla yli puoleksi vuodeksi. He eivät saa edes ”ensikertalaisen” alennusta, kuten ensikertaa vankilaan joutuville ”annetaan”. Tuomion tylyyden hahmottaa vertaamalla, mihin rikokseen ensikertalaisen pitäisi syyllistyä, jotta joutuisi istumaan yli puoli vuotta sellissä: armeijasta kieltäytyjä saa reippaasti kovemman rangaistuksen kuin kuolemantuottamukseen tai törkeään seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt.

Siviilipalveluksen kohtuuton pituus puolestaan tulee ymmärretyksi parhaiten, kun sitä vertaa vankeustuomion vaihtoehtona käytettävään yhdyskuntapalveluun, jota myös siviilipalvelus käytännössä on. Nykypäivänä jopa kahdeksan kuukauden ehdottomia vankeusrangaistuksia muunnetaan yhdyskuntapalveluksi, jota määrätään enimmillään 200 tuntia – yleensä paljon tätä vähemmän. Tämä vapaa-aikana suoritettava yhdyskuntapalvelu tuntuu kovin lievältä ja lyhyeltä verrattuna siviilipalvelukseen verrattuna, joka tarkoittaa käytännössä yli 2000 tunnin työvelvollisuutta voittoa tavoittelemattomassa organisaatiossa eli käytännössä valtion leivissä. Siviilipalvelus vastaa käytännössä noin seitsemän vuoden (!) ehdotonta vankeustuomiota, kun käytetään tyypillistä muuntosuhdetta.

Etenkin ihmisoikeuskysymyksissä päätään nostanut entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen on ollut hyvin haluton armahtamaan totaalikieltäytyjiä, joiden vankeusrangaistusta voidaan pitää kohtuuttomana. Amnesty International on toistuvasti kiinnittänyt asiaan huomiota. Presidentti on todennut, että miesten asepalvelus on ”luonnollinen” ja naisten vapaaehtoinen palvelus on puolestaan, jälleen kerran, tärkeä tasa-arvon kannalta.

Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on antanut Suomelle useita kertoja huomautuksen siviilipalveluksen pituudesta sen rangaistusomaisuudessa ja ilmaissut pettymyksen, ettei Suomessa puututa huomautuksiin millään tavoin. Suomi on ollut 2000-luvulla myös siviilipalvelusaikansa johdosta ainoa EU-maa, jossa on Amnesty Internationalin tunnustamia mielipidevankeja.

Miten ihmeessä tällainen on mahdollista Suomessa? Siitä huomenna lisää, ja siitä, miksi siviilipalvelus on parempi vaihtoehto kuin armeija.

Lähteinä käytetty: Tahdon asia - Suomalainen maanpuolustus murroksessa (Like 2006) ja Arno Kotron Uhreja ja uhri mieltä –artikkeli ja Sampa Oinalan Aseistakieltäytyjien Suomi -artikkeli.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Pitäisikö naisilta viedä äänioikeus, laittaa eturintamalle tai heidän pakkosynnyttää?


Our lives begin to end the day we become silent
about things that matter.
 
Sanoin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani, että tulen käsittelemään blogissani myös aiheita, jotka koetaan Suomessa tabuina, pyhinä lehminä, joihin ei vahingossakaan haluta sattua. Ne on vedetty maton alle, tai viimeistään keskustelija haukutaan pasifistiksi - ikään kuin se olisi loukkaus -, hipiksi tai muuten vain täysin epäsuomalaiseksi, jos hän uskaltaa näitä asioita tuoda esille. Nyt on kuitenkin jälleen aika sanoa sanottavansa. Pasifisti olen, en halua sotaa. Kuka sitä haluaa? Hippi en taida olla ja suomalaisuus on nykyaikana niin monimuotoinen käsite, pitkältihän se on luotu illuusio tiukasta yhteenkuuluvuudesta, joka on aika hatara.

Olen lukenut koko armeijassa oloni ajan Tahdon asia – Suomalainen maanpuolustus murroksessa -kirjaa (Like, 2006) kerta toisensa jälkeen läpi, uudestaan ja uudestaan. Kirja on Sadankomitean tulos ja kertomus siitä, millainen on suomalainen maanpuolustus nykypäivänä. Kirjoittajina ovat toimineet esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Kari Laitinen, erikoistutkija Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitokselta Arto Nokkala ja silloiset kansanedustajat Vihreistä Johanna Sumuvuori ja Tarja Cronberg. Nyt esitän kirjan ajatuksia, joista jaan aikalailla monet maanpuolustuksemme osalta – ainakin ne joita tulen esittämään.

Tässä kirjoituksessani tulen käsittelemään yleistä asevelvollisuutta tasa-arvo-näkökulmasta ja ensi viikon kirjoituksessani siviilipalvelusta. Vastarannan kiiski on järjestynyt. Nauttikaa, vihastukaa ja pahoittakaa mielenne. Miettikää kuitenkin sanomaa tasa-arvon näkökulmasta.

PS. Tiedän kirjoituksen olevan todella pitkä. Uskon kuitenkin, että varaamasi aika maksaa itsensä takaisin.

Suomea ihaillaan tasa-arvon mallimaana. Kansainväliset vieraamme aina jaksavat kiitellä, kuinka Suomessa sukupuolilla ovat yhtäläiset mahdollisuudet. Maamme presidenttinä, pääministerinä ja parhaillaan valtiovarainministerinä on ollut nainen. Maamme suurimpien puolueiden (Kok, SDP, Kesk) puheenjohtajina on/on ollut nainen. Toki tällä hetkellä yhden suurimpiin kuuluvan puolueen johdossa on vain yksi herra ja hidalgo. Suomen pankin pääjohtajanakin on ollut nainen, vielä pahimpaan lama-aikaan, jolloin rooli oli todella merkittävä. Naiset ovat edustettuina siis aika hyvin politiikassa, vaikka toki he ovat edelleen vähemmistö. Jokainen tietää sanonnan, että miehen markka on naisen 80 senttiä. Sen vain toistan ja muistutan asiasta. Ja jokainen nainen voi varmaan vetää tähän muutaman oman feministisen näkökulmansa mietteen epäoikeudenmukaisuudesta maassamme.

Kaiken kaikkiaan haluan painottaa, että tasa-arvo koetaan Suomessa äärimmäisen tärkeäksi kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.  Tosin maanpuolustusjärjestelyissä tämä ei näy: keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta armeijan ja asevelvollisuuslain yhteydessä on ollut olematonta tai saanut huvittavia piirteitä vuosien aikana. Näin siitäkin huolimatta, että on vaikea keksiä yhtä selkeää, laajaa ja lainvoimaista tasa-arvorikkomusta kuin ainoastaan MIEHILLE säädetty asevelvollisuus.

Miehillä ja naisilla tulisi olla sama perusoikeus elämään. Erityisen räikeänä rikkomuksena perusoikeus nähdään sotahistoriassa. Talvi- ja jatkosodassa menetimme yhteensä lähes sata tuhatta suomalaista; kaikki heistä olivat käytännössä miehiä, haavoittuneet ja invalidisoituneet samaten. Eturintaman käsittämättömät kauhut, joita ei ihminen voi edes ymmärtää, sodan aiheuttaneet henkiset ja fyysiset ongelmat jne. vammauttivat käytännössä koko sen ajan miesikäluokan. Lähes satatuhatta tapettua miestä vastaa jotakuinkin kolmea täyttä ikäluokkaa. Kymmenen miesikäluokan jaettavaksikin luku merkitsisi joka kolmannen miehen tappamista ja tähän vielä vammautuneet päälle. Sotahistoriassamme retoriikassa uhrien sukupuoli on kuitenkin häivytetty: puhumme kaatuneista sotilaista neutraalisti, ei rintamalla uhratuista nuorista miehistä. Mieti, millainen olisi maanpuolustukseen liittyen tasa-arvokeskustelujen sävy, jos viime sodassa yhteisen edun ja välttämättömyyden nimissä olisi uhrattu lähes satatuhatta nuorta naista?

Yhä edelleen suurin osa sotien kaatuneista sotilaista on miehiä, vaikka siviiliuhrien määrä on noussut kansainvälisissä konflikteissa. Erityistä pahennusta ja järkytystä sotauutisoinnissa herättää viattomien ja sivullisten uhrien tappaminen siinä missä asevelvollisen tappaminen merkitsee vain vastapuolen tappioita, jotka kuuluvat pelin henkeen. Naiset ja lapset mielletään sodissa viattomiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi. Kylmien tappokoneiden sijasta rintamalle lähetetyt miehet ovat järjestänsä siellä vastentahtoisesti. He ovat siviilejä, joille on asevelvollisuusarmeijan myötä lyöty sotilaan leima. Eivät nuoret miehet – me – sotiin haluta, kaikkea muuta. Me haluamme elää tätä elämää: opiskella, tehdä töitä, seurustella, miettiä tulevaisuutta ja perustaa perheen. Tämän katkaisee jokin kriisi, jolloin meidät pakotetaan sukupuolen vuoksi kohtaamaan kuolema, rintaman epäinhimillisyys. Se, missä nähdään ihmisluonnon epäonnistuminen pahimmillaan.

Suomessa on koko sen itsenäisyyden ajan ollut harhaanjohtava retoriikka. Puhumme sitkeästi yleisestä asevelvollisuudesta – ikään kuin se koskisi kaikkia suomalaisia sukupuolesta, iästä, asemasta riippumatta. Yleinen on kuitenkin vain yhteen sukupuoleen rajattu perustuslain pakko. Vastaavalla logiikalla voitaisiin puhua ”yleisestä äänioikeudesta” ja tarkoittaa, että se koskee vain miehiä. Samasta syystä puheet ”kansalaisvelvollisuudesta” asepalveluksen yhteydessä ovat huvittavia. Miksi yleinen ei ole yleinen? Onko sattunut kirjoitusvirhe?

Sotiin varustautuminen – Suomessa puhutaan uskottavasta puolustuksesta – kuormittaa jo rauhan aikana lähinnä miesväestöä. Aitoa mahdollisuutta siviilipalvelukseen ei ole Suomessa eikä muissakaan yleiseen asevelvollisuuteen nojaavissa maissa (palaan asiaan paremmin ensi viikolla.) Umpirauhan aikana nuorten miesten pakottaminen jopa vuosiakin kestävään sotilaskoulutukseen merkitsee röyhkeää vapaudenriistoa keskellä parasta nuoruutta. Monissa maissa miehet joutuvat karuihin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ritualisoitunut nöyryyttäminen, simputus ja jopa kiduttaminen on maailman kasarmeilla – en nyt puhu Suomesta etenkään kiduttamisen kohdalla - tavallista, esimerkiksi Venäjällä sadistisen kohtelun uhriksi joutuneiden miesten itsemurhat ovat yleisiä. Kyseessä on länsimaisen maailman laajin ja järjestelmällisin ihmisoikeusrikkomus. Se ei kuitenkaan saa julkisuudessa sille kuuluvaa näkyvyyttä, koska se koskee vain miehiä. Maanpuolustukseen liittyvänä kysymyksenä asevelvollisiin kohdistuvista julmuuksista vaietaan ja pidetään maiden sisäisinä asioina.

Sodissakin ensimmäisenä kärsivät rintamalle pakotetut miehet, asevelvolliset. Esimerkiksi 80-luvulla Iranin ja Irakin välisessä sodassa tapettiin noin miljoona asevelvollista miestä. Persianlahden sodassa vuonna 1991 länsivallat surmasivat YK:n mandaatilla noin satatuhatta aavikolle vasten tahtoaan komennettua, pakotettua, täysin haluamatonta ja puolustuskyvytöntä irakilaismiestä. Joukkoteurastus ei nouse esiin kuitenkaan sukupuolten välisenä tasa-arvokeskusteluna. Sen sijaan kymmeneen siviiliin – siviilejä ovat myös rintamalla vasten tahtoaan pakotetut sotilaat – harhautuneesti osunut ohjus johtaa mittaviin kansainvälisiin otsikoihin ja kansainväliseen tuomioon. Millainen kuva olisi, jos aavikolla olisi suunnitelmallisesti vasten tahtoaan surmattu 100 000 naista vuonna 1991? Nuorten miesten oikeus elämään on suhteellinen käsite.

Tasa-arvosta sukupuolten välillä alettiin Suomessa keskustella viimein 1990-luvun alussa. Se sai heti surkuhupaisen ja omituisen sävyn. Koska maanpuolustusjärjestelmämme on kohtuuttomasti kuormittanut miehiä, olisi luullut, että tasa-arvo-teeman viimein nostaessa päätään pohdittaisiin, miten miehiin kohdistuvaa rasitusta voitaisiin vähentää tai tehdä edes hieman oikeudenmukaisemmaksi. Aikamoisen lol-tapauksen tilanteesta tekikin se, että tasa-arvokysymyksen sävy muuttui, että miehille pakollinen asepalvelus nähtiin naisten syrjimisenä.  Ajateltiinkin, että asevelvollisuus on pikemminkin OIKEUS kuin VELVOLLISUUS. Nyt tämä OIKEUS puuttui naisilta, eli heitä sorretaan. Armeija olikin viimeinen estämisvaihe naisille tasa-arvossa: se oli miesten viimeinen linnake, todellinen last man standing. Jos estämisestä halutaan puhua, niin olisi kannattanut muistaa tuolloin ja nykyisinkin, että jokaiselta suomalaiselta mieheltä edelleen pyritään 6-12kk:n ajaksi estämään mahdollisuus normaaliin elämään.

Yksipuolisen feministisestä näkökulmasta käytä keskustelu muutaman sadan naisen haluamisesta käydä armeija katsottiin tärkeämmäksi kuin kymmenien tuhansien miesten toive olla menemättä sinne, siviilipalvelukseen tai pahimmillaan vankilaan! Herää kysymys: Jos asevelvollisuus on pikemminkin oikeus kuin velvollisuus, miksi sitten se ei voi olla kaikilla vapaaehtoinen. Miksi osa ihmisistä pitää vankeustuomion uhalla pakottaa nauttimaan oikeudestaan? Irvokkainta, että lopulta tätä kaikkein räikeimmin sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavaa lakia perusteltiin juuri tasa-arvolla. Samalla yleisen oikeustajun mukainen, perustuslakiinkin kirjattu, vaatimus kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta sivuutettiin täysin. Joka toisen suomalaisen pakottaminen vankeustuomion uhalla pakkotyöhön pelkästään sukupuolensa perusteella ei aiheuta minkäänlaista poliittista reaktiota, toimenpiteistä puhumattakaan. Eri asia on, jos mattimeikäläinen veroprosentti nousee yhdellä ja käteen jää kymppi vähemmän kuussa, 120 euroa vuodessa.

Kun keskustelu tasa-arvosta kiehui kuumimmillaan 1990-luvun alkupuolella, jonkinmoinen huippu – farssi suorastaan – oli, kun maan suurimman lehden Kuukausiliite asettui pääkirjoituksessa kannattamaan naisten vapaaehtoista asevelvollisuutta tasa-arvosyistä mennen vielä rohkeasti pidemmälle: Ei riitä, että naiset saavat vapaaehtoisesti suorittaa armeijan, vaan on lisäksi huolehdittava siitä, että niin sanottu Norjan-malli, jossa naiset ”pääsevät” taistelemaan myös etulinjassa, toteutuu. Nyt siis jopa ETULINJAN TULIHELVETISTÄ oli tullut tasa-arvokysymys. Siitä, kuka saa maata poterossa etulinjassa ja pelätä niin maan perkeleesti kuolemaa. On suorastaan käsittämätöntä, että joku voi pitää etulinjaan, epäinhimillisyyden ilmentymän, pääsyä etuoikeutena, joka on suotava kaikille. Sodan raakuutta ei kukaan voi ymmärtää, en minä etkä sinä. Siksi vaatimus oli ja on täysi farssi. Monet lehdetkin jaksavat edelleen tehdä juttuja ”lukiolaistytöistä”, jotka suorittavat palveluksen. He hihkuvat sotaintoa ja haluavat tositoimiin. Sodan järjetön julmuus ja verenvuodatus unohtuvat helposti näissä life is so nice -jutuissa.

Asevelvollisuus merkitsee joka toiselle suomalaiselle normaalielämän katkeamista, rahapulaa, fyysistä ja henkistä rasitusta, nöyryyttämistä, haittaa harrastuksille ja ihmissuhteille ja kaikenmoista yleistä kiusaa, kurjuutta ja koettelemusta. Mahdollisessa kriisissä se merkitsee etulinjaa, jatkuvaa kuoleman läsnäoloa ja lopulta kunniakuolemaa. ”Kansalaisvelvollisuuden” suorittaminen osuu kaikista kiusallisimpaan elämänvaiheeseen, jossa moni valmistautuu pääsykokeisiin, mikä pahentaa jo muutenkin miesten naisia yleisempää syrjäytymistä koulutuksesta. Siinä vaiheessa, kun miehet on komennettu metsiin ja kasarmeille, samanikäiset naiset voivat lukea pääsykokeisiin, suorittaa opintojaan, pitää välivuoden, tehdä töitä hyvällä palkalla ja kaikkea muuta. Armeijan takia elämässä menee hukkaan enemmän kuin vuosi usein. Naiset ovat jo hyvässä vauhdissa opiskeluissa, kun jakkejääkäri astuu ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään.

Tasa-arvokeskustelussa myös varusmiesten taloudelliset ja sosiaaliset edut ovat ala-arvoisessa jamassa, mikä ei nouse esiin. Päivärahat ovat surkeat verrattuna esimerkiksi työpäivän pituuteen: aamukuudesta iltakuuteen ja jatkuvasti paikalla omalla työpaikallaan 24/5, välillä 24/7. Kotiuttamisrahaakaan ei enää makseta, joten varusmies on täysin puilla paljailla päästyään palveluksesta. Syömisvelan ottamisen ei sentään luulisi kuuluvan kansalaisvelvollisuuksiin. Jos naiset määrättäisiin vankeustuomion uhalla moiseen taloudelliseen ja muuhunkin ahdinkoon, aihe olisi varmasti aikamoinen kestohitti.

Näistä ilmeisistä vinoutumista ja lainsäädännön kohtuuttomista huolimatta vain miehille määrätty asepalvelus herättää heti tasa-arvoihmisten pikkurillit, jos miehet sattumoisin voisivat jotenkin hyötyä armeijan suorittamisesta. Näin on käynyt esimerkiksi, jos asepalveluksen suorittanut saisi jotain hyvitystä myöhemmissä opinnoissa tai jos varusmiespalveluksen aikana kertyisi pientä eläkettä. Etenkin naisministerimme ovat vuosien aikana olleet haukkoja, jos varusmiesten onnetonta tilannetta on haluttu parantaa vuosien aikana. Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkärä (sd.) torjui eläkkeen kertymisen aikoinaan, tasa-arvoministeri Tuula Haatainen (sd.) vastusti ehdotusta opiskelussa tulevista hyödyistä armeijan käyneelle ja Elisabeth Rehn (rkp) halusi tasa-arvo- ja puolustusministerikaudellaan kotiuttamisrahan pois. Muitakin esimerkkejä on.

Otsikoihin on noussut myös aika-ajoin epäilyjä naisten syrjimisestä armeijassa, vaikka asepalvelusta suorittaville tehdyissä kyselyissä ilmenee, että naisten koetaan pääsevän armeijassa miehiä helpommalla ja saavan parempaa kohtelua. Vapaaehtoisesti armeijaan menevät naiset pääsevät sinne pakotettuja miehiä useammin haluamiinsa tehtäviin ja poimivat näin ”kansalaisvelvollisuuden” pullasta rusinat, kun monet sinne pakotetut saavat kovan pullan syötäväkseen. Yleistä henkeä kuvaa omalta osaltaan yksittäinen, hiukan koominenkin esimerkki, että naisten ei tarvitse leikata hiuksiaan lyhyiksi ja yhdenmukaisiksi kuin miesten. Tämäkin on osaltaan yksilönvapautta tukahduttava, vähäinen mutta paljastava vallankäyttö kohdistuu jostakin syystä vain miehiin. Tosin itse en vaatisi ketään naista leikkaamaan hiuksiaan, mutta esimerkkinä nyt kuitenkin.

Yleisenä kliseenä on myös usein ilmoille heitetty ajatus, että armeija on miehille pakollinen, koska ”naiset joutuvat synnyttämään”. Ministeritasolla näin aikoinaan ”järkeili” Liisa Hyssälä (kesk.). Logiikka on aika järkyttävä, että jokin biologiaan perustuva erilaisuus pitäisi kostaa jollakin asiaankuulumattomalla tavalla toiselle. Jos asepalvelus ja synnyttäminen halutaan rinnastaa, synnyttämisestä pitäisi todella puhua sitten asevelvollisuuden tavoin pakollisena kansalaisvelvollisuutena, jonka laistamisesta seuraa rangaistus, jopa vankeustuomio. Rinnastaminen johtaisi siihen, että synnyttämättömät naiset eivät voisi hakeutua joihinkin ammatteihin ja oppilaitoksiin, synnyttämistä tiedusteltaisiin työhönhakupapereissa ja synnyttämätöntä kohdeltaisiin vastaavanlaisena lintsarina kuin totaalikieltäytyjää. Tällaista tuskin kannattaa kukaan. Rinnastaminen ei yksinkertaisesti ole mielekästä, joten älkäämme käyttäkö tätä absurdia perustetta.

Välillä kiusallisesta tasa-arvoaiheesta yritetään luistaa toteamalla, että armeijaan liittyvissä käytännöissä ei olekaan kyse tasa-arvosta vaan maanpuolustuksesta yksinomaan. Hyvin erikoinen ajatus, sillä samalla logiikalla voitaisiin perustella esimerkiksi ministereiksi nimittää vain miehiä ja todeta, että kysymys on maan asioiden hoidosta, ei tasa-arvosta. Tasa-arvo tulee ottaa kaikissa tilanteissa huomioon. Korostan kaikissa. Oli sitten kyseessä palkkaus, työhönotto, politiikka ja muut kaikenlaiset, mistä jaksetaan jauhaa epätasa-arvoisena.

Asevelvollisuudessakin kyse on pitkälti muusta kuin vain vähäpitoisesta yksityiskohdasta: Tavalla tai toisella se koskettaa rajusti kokonaisia miesikäluokkia.

Blogikirjoitukseen otettu ajatuksia kirjailija Arno Kotron kirjoittamasta Uhreja ja uhrimieltä –artikkelista Tahdon asia -kirjassa (Like, 2006).

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kuka pelkää mustaa miestä?

Yhteishaku alkoi viime viikon maanantaina, 4. maaliskuuta. Siksi ajattelinkin käsitellä hieman opiskelujen ja armeijan yhteensovittamista. Kuinka ne saataisiin toimimaan yhteen paremmin? Etenkin, kuinka me varusmiehet päästäisiin nopeammin kiinni opiskeluelämään.

Suomessa on jauhettu viimeiset kaksikymmentä vuotta työurien pituuksista: nuoret pitäisi saada nopeammin työelämään ja vastaavasti iäkkäät pysymään työelämässä entistä pidempään. Suurempia keinoja ei valtiovalta ole löytänyt tai pikemmin ole ollut rohkea toteuttamaan. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olemme nähneet puhtaita porvarihallituksia, punamultaa ja sinipunahallituksia. Eläkeikää ei ole silti nostettu ja työurat eivät ole pidentyneet, vaikka hallituskokoonpanot ovat muuttuneet.

Tälläkin hetkellä näyttää siltä, että eläkeiännosto ei toteudu. Myöskään työhyvinvoinnin ja tätä kautta työurien pituuden parantamiseen olevat keinot ovat jääneet vajaiksi. Työuralle nopeampaan siirtymiseenkin on etsitty keinoja useita. On ehdotettu opintotuen leikkaamista, lukukausimaksuja ja kaikenlaista keppiä ja porkkanaa. Hyviä ja huonoja ehdotuksia on useita. Ensi viikolla hallitus istuu kehysriihessä ja hakee ratkaisuja jälleen lähes samoihin asioihin kuin aina ennen. Löytyykö niitä? Keskusteluissa hallitukset eivät ole kuitenkaan puuttuneet - tai edes nostaneet asialistalle - yleiseen asevelvollisuuteen ja uskaltaneet sovittaa sitä yhteen työuriemme kanssa. Voisimme kehittää maanpuolustusta ja työuria niiden alkupuolelta käsikädessä.

Miten?

Ensimmäinen keino on nykyisen laajan kevään yhteishaun sijasta tehdä kaksi kertaa vuodessa laaja yhteishaku. Käytännössä siis myös syksyin korkeakouluihin ja muihin jatko-opiskelupaikkoihin olisi yhtä laaja mahdollisuus hakea kuin keväisin. Tällä hetkellä syksyn yhteishaku on erittäin suppea. Tämä tarkoittaa sitä, että pääosalla opiskelijoista on mahdollisuus kerran vuodessa hakea jatkokoulutuspaikkaa korkeakouluun ja muihin jatko-opintoihin. Jokainen ymmärtää, että korkeakouluun ei ole helppo päästä - moni joutuu yrittämään monta kertaa läpipääsyä. Ja kun läpi pääsee, nuorelle voi selvitä, ettei ala olekaan se omin tai sillä ei työllistykään tulevaisuudessa. Täytyy aloittaa uusi hakuprosessi. Tähän osasyynä on myös erittäin huono opinto-ohjaus maamme peruskouluissa ja lukioissa: opinto-ohjaajia on liian vähän ja heistä kaikki eivät ole ammattitaitoisia. Opinto-ohjaus on liian aliarvostettua tällä hetkellä peruskouluissa ja toisen asteen koulutuksissa. Tuntimääriä tulisi lisätä ja henkilökohtaista ohjausta.

Jos vuodessa olisi kaksi kertaa laaja-alainen yhteishaku, korkeakouluun pääsisi nopeammin ja tätä kautta itse työelämäänkin. Se antaisi myös armeijassa oleville varusmiehille paremmat mahdollisuudet päästä jatko-opiskeluihin, jos he eivät ennen armeijaa ole opiskelupaikkaa onnistuneet hankkimaan. Tietysti kaksi yhteishakua merkitsisi korkeakouluille entistä enemmän työtä ja rahanmenoa, kun vuodessa kaksi kertaa aloittaisivat uudet opiskelijat jatkokoulutuksen.

Yksi hyvä lisä armeijan palveluihin olisi myös opinto-ohjaajien palkkaaminen Puolustusvoimiin. Tällä hetkellä käytännössä sosiaalikuraattorin kanssa voi keskustella jatkosuunnitelmistaan. Monessa varuskunnassa kuraattoria näkyy kuitenkin vain harvoin, sillä kuraattori työskentelee useassa varuskunnassa samaan aikaan. Hektinen palvelus ei anna myöskään aikaa istuutua rauhassa kuraattorin kanssa ja pohtia tulevaisuutta. Mitä jos Puolustusvoimat palkkaisi jokaiseen varuskuntaan päätoimisen opinto-ohjaajan auttamaan varusmiehiä löytämään alansa, hakea koulutuspaikkaa ja suunnitella armeijan jälkeistä elämää? Lisäksi opinto-ohjaajien kanssa tavattaisiin säännöllisesti tai tapaamismahdollisuus järjestettäisiin säännöllisesti. Se olisi pieni menoerä siihen nähden, jos varusmies joutuu työttömäksi armeijan jälkeen ja hänellä ei ole opiskelupaikkaa; sen sijaan, että hän olisi valmis siirtymään suoraan opiskelemaan tai hänellä olisi ainakin selkeä visio tulevaisuudesta.

Selkeästi rajumpi muutos olisi muuttaa korkeakoulujen lukuvuosien alkamista ja sovittaa ne yhteen varusmiespalveluksen keston mukaan. Tällä hetkellä heinäkuussa palveluksensa aloittavat ja siitä vuoden palvelevilla varusmiehillä on optimaalinen siirtyminen opiskeluelämään, jos vain opiskelupaikka on taskussa. Varusmies kotiutuu 12 kuukauden palveluksesta kesäkuun lopussa, laskettu uusilla palveluspäivämäärillä, ja voi näin aloittaa opiskelut elokuussa.

Sen sijaan, jos varusmies palvelee kuusi kuukautta - eli hän kotiutuu joulukuun lopussa -, hän joutuu odottamaan puoli vuotta opiskelujen alkua. Jos esimerkiksi vuosittain alkaisi korkeakouluissa kaksi kertaa uusi opintolinja, esimerkiksi elokuussa ja tammikuussa, tämä varusmies pystyisi siirtymään opiskeluihin nykyisen puolen vuoden sijasta vain muutaman viikon siirtymisajalla.

Heinäkuusta lähtien yhdeksän kuukauden palvelusta suorittavilla tilanne on monimutkikkaampi. Heille käytännössä ainoa mahdollisuus on odottaa elokuuta, kun he kotiutuvat maaliskuussa. Sen sijaan tammikuussa palveluksensa aloittavat ja yhdeksän kuukautta palvelevilla lukuvuoden alkamisen siirto nykyisestä elokuusta lokakuun loppuun mahdollistaisi opiskeluelämään siirtymisen sutjakkaasti ilman tilannetta, että varusmies joutuisi odottamaan lähes vuoden opiskelujaan vain sen vuoksi, että varusmiespalvelus loppui muutama viikko jälkeen opiskelujen alkamisen.

Täten kaikki varusmiehet, joilla on taskussa opiskelupaikka - lukuun ottamatta heinäkuusta yhdeksän kuukautta palvelevia - olisi mahdollisuus siirtyä nopeasti opiskeluelämään ilman kuukausien tai jopa lähes vuoden odottamista. Näin he valmistautuisivatkin työelämään nopeammin.

Toki tammikuussa palvelukseen astuvien yhdeksän kuukauden varusmiesten siirtymistä opiskeluelämään helpottaisi, jos palveluspäiviä vähennettäisiin edelleen, jolloin muutama viikko kurottaisiin kiinni. Tällöin ei tarvitsisi siirtää syksyn lukuvuoden alkamista elokuusta lokakuuhun. Näyttää kuitenkin siltä, että palveluspäivien vähentäminen ei ole mahdollista. Ainakin Puolustusvoimat on tätä mieltä, sillä koulutusta ei ehditä suorittaa lyhyemmässä ajassa.

Keinoja on toki myös muita. Esimerkiksi voimaan astui hiljattain laki, joka antaa lisäpisteitä peruskoulun jälkeen ensimmäistä jatkokoulutuspaikkaa hakevalle kuin jo kertaalleen jatkokouluttautuneelle. Varusmiehille voisi antaa muutaman lisäpisteen haussa. En ole varma, onko tällä hetkellä ainakin jollain tavoin saatavissakin pisteitä. Jos ei ole, niin ne pitäisi ottaa käyttöön ja jos on, niin pisteiden pitäisi auttaa aivan aikuisten oikeasti ja olla vain turhaa hölynpölyä haussa. Tuskin se epäreiluakaan olisi: sehän on epäreilua, että yksilö ei voi valmistua niin kuin haluaa pääsykokeisiin vaan joutuu valtion toimesta vuoden tehdä lähes palkatonta työtä, jopa velkaantua, ja odottamaan opiskeluihin siirtyä pahimmillaan monia vuosia.

Eri asia on, ollaanko näitä ehdotuksia valmiita toteuttamaan. Tällä hetkellä kylmä fakta on kuitenkin se, että varusmiespalvelus sotkee pahasti monen nuoren elämän ehkä sen tärkeimmässä ja haavoittuvaimmassa kohdassa. Miehillä opiskeluihin siirtyminen vie selkeästi kauemmin kuin naisilla, usein kaksi vuotta - tai enemmän - myöhemmin varusmiehet aloittavat jatko-opintonsa kuin naiset. Tähän olisi saatava muutos. Tasa-arvoa tämäkin on. Odotan ja toivon, että seuraavassa hallitusohjelmassa vaihtoehtoja olisi pohdittu. Muuten joutuu jälleen kysymään: kuka pelkää mustaa miestä? Kuka siis pelkää tehdä päätöksiä ja think outside the box.

If you only have a hammer, you tend to see every problem as a nail.