|
Our lives begin to end the day we become silent about things that matter. |
Sanoin jo ensimmäisessä
blogikirjoituksessani, että tulen käsittelemään blogissani myös aiheita, jotka
koetaan Suomessa tabuina, pyhinä lehminä, joihin ei vahingossakaan haluta
sattua. Ne on vedetty maton alle, tai viimeistään keskustelija haukutaan
pasifistiksi - ikään kuin se olisi loukkaus -, hipiksi tai muuten vain täysin epäsuomalaiseksi, jos hän uskaltaa
näitä asioita tuoda esille. Nyt on kuitenkin jälleen aika sanoa sanottavansa.
Pasifisti olen, en halua sotaa. Kuka sitä haluaa? Hippi en taida olla ja
suomalaisuus on nykyaikana niin monimuotoinen käsite, pitkältihän se on luotu
illuusio tiukasta yhteenkuuluvuudesta, joka on aika hatara.
Olen lukenut koko armeijassa oloni ajan
Tahdon asia – Suomalainen maanpuolustus murroksessa -kirjaa (Like, 2006) kerta
toisensa jälkeen läpi, uudestaan ja uudestaan. Kirja on Sadankomitean tulos ja
kertomus siitä, millainen on suomalainen maanpuolustus nykypäivänä.
Kirjoittajina ovat toimineet esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun
erikoistutkija Kari Laitinen, erikoistutkija Yhteiskuntatieteiden
tutkimuslaitokselta Arto Nokkala ja silloiset kansanedustajat Vihreistä Johanna
Sumuvuori ja Tarja Cronberg. Nyt esitän kirjan ajatuksia, joista jaan
aikalailla monet maanpuolustuksemme osalta – ainakin ne joita tulen esittämään.
Tässä kirjoituksessani tulen käsittelemään
yleistä asevelvollisuutta tasa-arvo-näkökulmasta ja ensi viikon kirjoituksessani
siviilipalvelusta. Vastarannan kiiski on järjestynyt. Nauttikaa, vihastukaa ja pahoittakaa
mielenne. Miettikää kuitenkin sanomaa tasa-arvon näkökulmasta.
PS. Tiedän kirjoituksen olevan todella pitkä.
Uskon kuitenkin, että varaamasi aika maksaa itsensä takaisin.
Suomea ihaillaan tasa-arvon
mallimaana. Kansainväliset vieraamme aina jaksavat kiitellä, kuinka Suomessa
sukupuolilla ovat yhtäläiset mahdollisuudet. Maamme presidenttinä,
pääministerinä ja parhaillaan valtiovarainministerinä on ollut nainen. Maamme
suurimpien puolueiden (Kok, SDP, Kesk) puheenjohtajina on/on ollut nainen. Toki
tällä hetkellä yhden suurimpiin kuuluvan puolueen johdossa on vain yksi herra
ja hidalgo. Suomen pankin pääjohtajanakin on ollut nainen, vielä pahimpaan
lama-aikaan, jolloin rooli oli todella merkittävä. Naiset ovat edustettuina siis
aika hyvin politiikassa, vaikka toki he ovat edelleen vähemmistö. Jokainen
tietää sanonnan, että miehen markka on naisen 80 senttiä. Sen vain toistan ja
muistutan asiasta. Ja jokainen nainen voi varmaan vetää tähän muutaman oman
feministisen näkökulmansa mietteen epäoikeudenmukaisuudesta maassamme.
Kaiken kaikkiaan haluan
painottaa, että tasa-arvo koetaan Suomessa äärimmäisen tärkeäksi kaikilla
yhteiskunnan osa-alueilla. Tosin
maanpuolustusjärjestelyissä tämä ei näy: keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta
armeijan ja asevelvollisuuslain yhteydessä on ollut olematonta tai saanut
huvittavia piirteitä vuosien aikana. Näin siitäkin huolimatta, että on vaikea
keksiä yhtä selkeää, laajaa ja lainvoimaista tasa-arvorikkomusta kuin
ainoastaan MIEHILLE säädetty asevelvollisuus.
Miehillä ja naisilla tulisi olla
sama perusoikeus elämään. Erityisen räikeänä rikkomuksena perusoikeus nähdään
sotahistoriassa. Talvi- ja jatkosodassa menetimme yhteensä lähes sata tuhatta
suomalaista; kaikki heistä olivat käytännössä miehiä, haavoittuneet ja
invalidisoituneet samaten. Eturintaman käsittämättömät kauhut, joita ei ihminen
voi edes ymmärtää, sodan aiheuttaneet henkiset ja fyysiset ongelmat jne.
vammauttivat käytännössä koko sen ajan miesikäluokan. Lähes satatuhatta tapettua
miestä vastaa jotakuinkin kolmea täyttä ikäluokkaa. Kymmenen miesikäluokan
jaettavaksikin luku merkitsisi joka kolmannen miehen tappamista ja tähän vielä
vammautuneet päälle. Sotahistoriassamme retoriikassa uhrien sukupuoli on
kuitenkin häivytetty: puhumme kaatuneista sotilaista neutraalisti, ei
rintamalla uhratuista nuorista miehistä. Mieti, millainen olisi
maanpuolustukseen liittyen tasa-arvokeskustelujen sävy, jos viime sodassa
yhteisen edun ja välttämättömyyden nimissä olisi uhrattu lähes satatuhatta
nuorta naista?
Yhä edelleen suurin osa sotien
kaatuneista sotilaista on miehiä, vaikka siviiliuhrien määrä on noussut
kansainvälisissä konflikteissa. Erityistä pahennusta ja järkytystä
sotauutisoinnissa herättää viattomien ja sivullisten uhrien tappaminen siinä
missä asevelvollisen tappaminen merkitsee vain vastapuolen tappioita, jotka
kuuluvat pelin henkeen. Naiset ja lapset mielletään sodissa viattomiksi, miehet
kasvottomiksi tappajiksi. Kylmien tappokoneiden sijasta rintamalle lähetetyt
miehet ovat järjestänsä siellä vastentahtoisesti. He ovat siviilejä, joille on
asevelvollisuusarmeijan myötä lyöty sotilaan leima. Eivät nuoret miehet – me –
sotiin haluta, kaikkea muuta. Me haluamme elää tätä elämää: opiskella, tehdä
töitä, seurustella, miettiä tulevaisuutta ja perustaa perheen. Tämän katkaisee
jokin kriisi, jolloin meidät pakotetaan sukupuolen vuoksi kohtaamaan kuolema,
rintaman epäinhimillisyys. Se, missä nähdään ihmisluonnon epäonnistuminen
pahimmillaan.
Suomessa on koko sen
itsenäisyyden ajan ollut harhaanjohtava retoriikka. Puhumme sitkeästi yleisestä
asevelvollisuudesta – ikään kuin se koskisi kaikkia suomalaisia sukupuolesta,
iästä, asemasta riippumatta. Yleinen on kuitenkin vain yhteen sukupuoleen
rajattu perustuslain pakko. Vastaavalla logiikalla voitaisiin puhua ”yleisestä
äänioikeudesta” ja tarkoittaa, että se koskee vain miehiä. Samasta syystä
puheet ”kansalaisvelvollisuudesta” asepalveluksen yhteydessä ovat huvittavia.
Miksi yleinen ei ole yleinen? Onko sattunut kirjoitusvirhe?
Sotiin varustautuminen – Suomessa
puhutaan uskottavasta puolustuksesta – kuormittaa jo rauhan aikana lähinnä
miesväestöä. Aitoa mahdollisuutta siviilipalvelukseen ei ole Suomessa eikä
muissakaan yleiseen asevelvollisuuteen nojaavissa maissa (palaan asiaan
paremmin ensi viikolla.) Umpirauhan aikana nuorten miesten pakottaminen jopa
vuosiakin kestävään sotilaskoulutukseen merkitsee röyhkeää vapaudenriistoa
keskellä parasta nuoruutta. Monissa maissa miehet joutuvat karuihin ja
epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ritualisoitunut nöyryyttäminen, simputus ja
jopa kiduttaminen on maailman kasarmeilla – en nyt puhu Suomesta etenkään
kiduttamisen kohdalla - tavallista, esimerkiksi Venäjällä sadistisen kohtelun
uhriksi joutuneiden miesten itsemurhat ovat yleisiä. Kyseessä on länsimaisen maailman laajin
ja järjestelmällisin ihmisoikeusrikkomus. Se ei kuitenkaan saa julkisuudessa
sille kuuluvaa näkyvyyttä, koska se koskee vain miehiä. Maanpuolustukseen
liittyvänä kysymyksenä asevelvollisiin kohdistuvista julmuuksista vaietaan ja
pidetään maiden sisäisinä asioina.
Sodissakin ensimmäisenä kärsivät
rintamalle pakotetut miehet, asevelvolliset. Esimerkiksi 80-luvulla Iranin ja
Irakin välisessä sodassa tapettiin noin miljoona asevelvollista miestä.
Persianlahden sodassa vuonna 1991 länsivallat surmasivat YK:n mandaatilla noin
satatuhatta aavikolle vasten tahtoaan komennettua, pakotettua, täysin
haluamatonta ja puolustuskyvytöntä irakilaismiestä. Joukkoteurastus ei nouse
esiin kuitenkaan sukupuolten välisenä tasa-arvokeskusteluna. Sen sijaan
kymmeneen siviiliin – siviilejä ovat myös rintamalla vasten tahtoaan pakotetut
sotilaat – harhautuneesti osunut ohjus johtaa mittaviin kansainvälisiin
otsikoihin ja kansainväliseen tuomioon. Millainen kuva olisi, jos aavikolla
olisi suunnitelmallisesti vasten tahtoaan surmattu 100 000 naista vuonna 1991?
Nuorten miesten oikeus elämään on suhteellinen käsite.
Tasa-arvosta sukupuolten välillä
alettiin Suomessa keskustella viimein 1990-luvun alussa. Se sai heti
surkuhupaisen ja omituisen sävyn. Koska maanpuolustusjärjestelmämme on
kohtuuttomasti kuormittanut miehiä, olisi luullut, että tasa-arvo-teeman
viimein nostaessa päätään pohdittaisiin, miten miehiin kohdistuvaa rasitusta
voitaisiin vähentää tai tehdä edes hieman oikeudenmukaisemmaksi. Aikamoisen
lol-tapauksen tilanteesta tekikin se, että tasa-arvokysymyksen sävy muuttui,
että miehille pakollinen asepalvelus nähtiin naisten syrjimisenä. Ajateltiinkin, että asevelvollisuus on
pikemminkin OIKEUS kuin VELVOLLISUUS. Nyt tämä OIKEUS puuttui naisilta, eli
heitä sorretaan. Armeija olikin viimeinen estämisvaihe naisille tasa-arvossa: se
oli miesten viimeinen linnake, todellinen last man standing. Jos estämisestä
halutaan puhua, niin olisi kannattanut muistaa tuolloin ja nykyisinkin, että
jokaiselta suomalaiselta mieheltä edelleen pyritään 6-12kk:n ajaksi estämään
mahdollisuus normaaliin elämään.
Yksipuolisen feministisestä
näkökulmasta käytä keskustelu muutaman sadan naisen haluamisesta käydä armeija
katsottiin tärkeämmäksi kuin kymmenien tuhansien miesten toive olla menemättä
sinne, siviilipalvelukseen tai pahimmillaan vankilaan! Herää kysymys: Jos
asevelvollisuus on pikemminkin oikeus kuin velvollisuus, miksi sitten se ei voi
olla kaikilla vapaaehtoinen. Miksi osa ihmisistä pitää vankeustuomion uhalla
pakottaa nauttimaan oikeudestaan? Irvokkainta, että lopulta tätä
kaikkein räikeimmin sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavaa lakia
perusteltiin juuri tasa-arvolla. Samalla yleisen oikeustajun mukainen,
perustuslakiinkin kirjattu, vaatimus kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta
sivuutettiin täysin. Joka toisen suomalaisen pakottaminen vankeustuomion uhalla
pakkotyöhön pelkästään sukupuolensa perusteella ei aiheuta minkäänlaista
poliittista reaktiota, toimenpiteistä puhumattakaan. Eri asia on, jos
mattimeikäläinen veroprosentti nousee yhdellä ja käteen jää kymppi vähemmän
kuussa, 120 euroa vuodessa.
Kun keskustelu tasa-arvosta
kiehui kuumimmillaan 1990-luvun alkupuolella, jonkinmoinen huippu – farssi suorastaan
– oli, kun maan suurimman lehden Kuukausiliite asettui pääkirjoituksessa
kannattamaan naisten vapaaehtoista asevelvollisuutta tasa-arvosyistä mennen
vielä rohkeasti pidemmälle: Ei riitä, että naiset saavat vapaaehtoisesti
suorittaa armeijan, vaan on lisäksi huolehdittava siitä, että niin sanottu
Norjan-malli, jossa naiset ”pääsevät” taistelemaan myös etulinjassa, toteutuu.
Nyt siis jopa ETULINJAN TULIHELVETISTÄ oli tullut tasa-arvokysymys. Siitä, kuka
saa maata poterossa etulinjassa ja pelätä niin maan perkeleesti kuolemaa. On
suorastaan käsittämätöntä, että joku voi pitää etulinjaan, epäinhimillisyyden
ilmentymän, pääsyä etuoikeutena, joka on suotava kaikille. Sodan raakuutta ei
kukaan voi ymmärtää, en minä etkä sinä. Siksi vaatimus oli ja on täysi farssi. Monet lehdetkin jaksavat edelleen
tehdä juttuja ”lukiolaistytöistä”, jotka suorittavat palveluksen. He hihkuvat
sotaintoa ja haluavat tositoimiin. Sodan järjetön julmuus ja verenvuodatus
unohtuvat helposti näissä life is so nice -jutuissa.
Asevelvollisuus merkitsee joka
toiselle suomalaiselle normaalielämän katkeamista, rahapulaa, fyysistä ja
henkistä rasitusta, nöyryyttämistä, haittaa harrastuksille ja ihmissuhteille ja
kaikenmoista yleistä kiusaa, kurjuutta ja koettelemusta. Mahdollisessa
kriisissä se merkitsee etulinjaa, jatkuvaa kuoleman läsnäoloa ja lopulta kunniakuolemaa.
”Kansalaisvelvollisuuden” suorittaminen osuu kaikista kiusallisimpaan elämänvaiheeseen,
jossa moni valmistautuu pääsykokeisiin, mikä pahentaa jo muutenkin miesten
naisia yleisempää syrjäytymistä koulutuksesta. Siinä vaiheessa, kun miehet on
komennettu metsiin ja kasarmeille, samanikäiset naiset voivat lukea
pääsykokeisiin, suorittaa opintojaan, pitää välivuoden, tehdä töitä hyvällä
palkalla ja kaikkea muuta. Armeijan takia elämässä menee hukkaan enemmän kuin
vuosi usein. Naiset ovat jo hyvässä vauhdissa opiskeluissa, kun jakkejääkäri
astuu ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään.
Tasa-arvokeskustelussa myös
varusmiesten taloudelliset ja sosiaaliset edut ovat ala-arvoisessa jamassa,
mikä ei nouse esiin. Päivärahat ovat surkeat verrattuna esimerkiksi työpäivän
pituuteen: aamukuudesta iltakuuteen ja jatkuvasti paikalla omalla työpaikallaan
24/5, välillä 24/7. Kotiuttamisrahaakaan ei enää makseta, joten varusmies on
täysin puilla paljailla päästyään palveluksesta. Syömisvelan ottamisen ei
sentään luulisi kuuluvan kansalaisvelvollisuuksiin. Jos naiset määrättäisiin
vankeustuomion uhalla moiseen taloudelliseen ja muuhunkin ahdinkoon, aihe olisi
varmasti aikamoinen kestohitti.
Näistä ilmeisistä vinoutumista ja
lainsäädännön kohtuuttomista huolimatta vain miehille määrätty asepalvelus
herättää heti tasa-arvoihmisten pikkurillit, jos miehet sattumoisin voisivat
jotenkin hyötyä armeijan suorittamisesta. Näin on käynyt esimerkiksi, jos
asepalveluksen suorittanut saisi jotain hyvitystä myöhemmissä opinnoissa tai
jos varusmiespalveluksen aikana kertyisi pientä eläkettä. Etenkin
naisministerimme ovat vuosien aikana olleet haukkoja, jos varusmiesten
onnetonta tilannetta on haluttu parantaa vuosien aikana. Sosiaali- ja
terveysministeri Sinikka Mönkärä (sd.) torjui eläkkeen kertymisen aikoinaan,
tasa-arvoministeri Tuula Haatainen (sd.) vastusti ehdotusta opiskelussa tulevista
hyödyistä armeijan käyneelle ja Elisabeth Rehn (rkp) halusi tasa-arvo- ja
puolustusministerikaudellaan kotiuttamisrahan pois. Muitakin esimerkkejä on.
Otsikoihin on noussut myös
aika-ajoin epäilyjä naisten syrjimisestä armeijassa, vaikka asepalvelusta
suorittaville tehdyissä kyselyissä ilmenee, että naisten koetaan pääsevän
armeijassa miehiä helpommalla ja saavan parempaa kohtelua. Vapaaehtoisesti
armeijaan menevät naiset pääsevät sinne pakotettuja miehiä useammin haluamiinsa
tehtäviin ja poimivat näin ”kansalaisvelvollisuuden” pullasta rusinat, kun
monet sinne pakotetut saavat kovan pullan syötäväkseen. Yleistä henkeä kuvaa
omalta osaltaan yksittäinen, hiukan koominenkin esimerkki, että naisten ei
tarvitse leikata hiuksiaan lyhyiksi ja yhdenmukaisiksi kuin miesten. Tämäkin on
osaltaan yksilönvapautta tukahduttava, vähäinen mutta paljastava vallankäyttö
kohdistuu jostakin syystä vain miehiin. Tosin itse en vaatisi ketään naista
leikkaamaan hiuksiaan, mutta esimerkkinä nyt kuitenkin.
Yleisenä kliseenä on myös usein
ilmoille heitetty ajatus, että armeija on miehille pakollinen, koska ”naiset
joutuvat synnyttämään”. Ministeritasolla näin aikoinaan ”järkeili” Liisa Hyssälä (kesk.).
Logiikka on aika järkyttävä, että jokin biologiaan perustuva erilaisuus pitäisi
kostaa jollakin asiaankuulumattomalla tavalla toiselle. Jos asepalvelus ja
synnyttäminen halutaan rinnastaa, synnyttämisestä pitäisi todella puhua sitten
asevelvollisuuden tavoin pakollisena kansalaisvelvollisuutena, jonka
laistamisesta seuraa rangaistus, jopa vankeustuomio. Rinnastaminen johtaisi
siihen, että synnyttämättömät naiset eivät voisi hakeutua joihinkin ammatteihin
ja oppilaitoksiin, synnyttämistä tiedusteltaisiin työhönhakupapereissa ja
synnyttämätöntä kohdeltaisiin vastaavanlaisena lintsarina kuin
totaalikieltäytyjää. Tällaista tuskin kannattaa kukaan. Rinnastaminen ei
yksinkertaisesti ole mielekästä, joten älkäämme käyttäkö tätä absurdia
perustetta.
Välillä kiusallisesta
tasa-arvoaiheesta yritetään luistaa toteamalla, että armeijaan liittyvissä
käytännöissä ei olekaan kyse tasa-arvosta vaan maanpuolustuksesta yksinomaan.
Hyvin erikoinen ajatus, sillä samalla logiikalla voitaisiin perustella
esimerkiksi ministereiksi nimittää vain miehiä ja todeta, että kysymys on maan
asioiden hoidosta, ei tasa-arvosta. Tasa-arvo tulee ottaa kaikissa tilanteissa
huomioon. Korostan kaikissa. Oli sitten kyseessä palkkaus, työhönotto, politiikka ja muut kaikenlaiset, mistä jaksetaan jauhaa epätasa-arvoisena.
Asevelvollisuudessakin kyse on
pitkälti muusta kuin vain vähäpitoisesta yksityiskohdasta: Tavalla tai
toisella se koskettaa rajusti kokonaisia miesikäluokkia.
Blogikirjoitukseen otettu ajatuksia
kirjailija Arno Kotron kirjoittamasta Uhreja ja uhrimieltä –artikkelista Tahdon
asia -kirjassa (Like, 2006).